24.11.2018
Teksti: Taina Ahtela
Kuvat: Tuukka Koski

2008

Äidin sairastuminen

Olen Marja-Leena, olen erityisopettaja. Meiju Niskalan äiti oli kaivanut esiin vanhan kaunokirjoitusvihkon ja pyytänyt hoitoringin työntekijöitä kirjoittamaan siihen tekstin malliksi. 25-vuotiaan Meijun sydäntä särki.

”Viimeiseen asti äiti yritti pitää yllä erilaisia kykyjä”, Niskala sanoo.

Niskalan äiti sairastui 55-vuotiaana aivoja rappeuttavaan Lewyn kappale -tautiin. Koska muun muassa Kelassa ei tunnistettu sitä, diagnoosiksi kirjattiin Alzheimer.

”Alzheimerin tauti on iso, vaiettu tabu. Diagnoosin voima oli niin vahva, että äidin mies jätti hänet, valtaosa ystävistä rapisi pois ja sukulaiset loittonivat.”

Se oli Niskalalle järkytys.

”Äitini oli kerännyt ympärilleen mielettömän paljon ihmisiä, jotka tarvitsivat häntä vain terveenä.”

”Äiti oli ihminen, jolla oli kaikki järjestyksessä: raha, elämä, ihmiset. Paljon tuttavia ja ystäviä sekä hyvin tiivis suhde sukulaisiin.”

Niskala asui Helsingissä ja äiti Keski-Suomessa, mutta hänestä tuli äitinsä osa-aikainen omaishoitaja. Niskala oli kyllä yrittänyt soittaa läpi äitinsä nahkakantisen osoitekirjan ja kysynyt apua. Jos järjestyisi vaikka iltakävelyrinki.

”Paljastui, että voimakkaana ja lämpimänä ihmisenä äitini oli kerännyt ympärilleen mielettömän paljon ihmisiä, jotka tarvitsivat häntä vain terveenä. Moni sanoi, ettei voinut kohdata Marja-Leenaa tuollaisena. Se, että ihmisyyteen kuuluvalle hauraudelle ei ollut tilaa ihmissuhteissa, järkytti maailmankuvaani.”

Niskala hankki äidilleen yksityisen hoitoringin. Kun rahat kolmen vuoden jälkeen loppuivat, äiti oli pakko siirtää julkiseen hoitolaitokseen. Siellä hoitajat eivät esimerkiksi ymmärtäneet, ettei äiti hakeutunut hoitajien seuraan tai muihin huoneisiin sekavuuttaan vaan yksinäisyyttään. Niskalan mukaan kyse ei ollut resursseista tai pahuudesta, vaan ajattelemattomuudesta ja koulutuksen puutteesta. Tämä vahvisti Niskalan uskoa kohtaamisen tärkeyteen.

”Pitkässä saattohoidossa rajat oman ja toisen surun välillä hämärtyivät.”

”Koin karmaisevasti, että en voi mitenkään suojella tuota ihmistä, jonka elämäntyö on ollut opettaa ihmisiä kohtaamaan asioita, jotka ovat normaalin ulkopuolella.”

Seitsemän vuotta Niskala taisteli äitinsä hoidon puolesta.

Niskalan elämässä alkoi myös toinen kaoottinen ja kuormittava kierre. Sen sijaan, että olisi annettu apua, yritettiin muistisairaudesta hyötyä. Seurasi yöllisiä puheluita, viestejä ja oikeustaisteluja.

Rajan pistäminen ja asioiden vieminen oikeuteen oli tiukka paikka Niskalalle, sillä hän pelkäsi vesittävänsä äitinsä perintöä.

”Minut on opetettu hyväksymään ja näkemään ihmiset aina vähän isompana ja parempana kuin he itse. Oman jaksamisen takia on kuitenkin tärkeää tunnistaa, milloin vain projisoi omia toiveitaan siitä, että ihminen olisi jotain muuta.”

2015

Äidin kuolema ja ero

Niskala muistaa, kuinka hän 25-vuotiaana itki tilannettaan pizzaansa, mutta edes ystävät vieressä eivät uskoneet sitä. Jos kaiken kirjoittaisi elokuvaksi, se ei menisi läpi. Niskala kuvaa joutuneensa kuin vuosien pölypilveen, josta ei ollut pääsyä pois.

”Jossain vaiheessa ajattelin, että tämä loppuu vasta, kun tapan itseni. Mutta sekään ei ollut mahdollista, sillä silloin äiti olisi jäänyt aivan yksin.”

Niskalan mielestä kenenkään ei pitäisi joutua kuolemaan yksin vain siksi, että elämään jääville jäisi paremmat muistot. Hän yritti helpottaa äidin kuolemaa ja omaa oloaan tuomalla äidin huoneeseen kukkia, suihkauttamalla tämän sängyn ylle iltaisin hajuvettä ja ostamalla hänelle pehmeät vaatteet – sellaiset, joissa tuntuisi hyvältä kuolla.

”On tärkeää löytää ne kulmat, joissa vielä on toivoa, elämää valittavana.”

Äidin suru oli ylitsevuotavaa, ja se tarttui myös Niskalaan. Hän sanoo, että pitkässä saattohoidossa rajat oman ja toisen surun välillä hämärtyivät.

”Mietin, millainen piiri minun ympärilläni on. Mitä jos minulle käy samalla tavalla.”

Samana päivänä, kun äiti sitten kuoli, Niskalan mies ilmoitti, ettei enää voi jatkaa yhteiselämää. He olivat olleet yhdessä kymmenen vuotta ja suunnitelleet muuttoa Kööpenhaminaan.

”En pysty aina puhumaan siitä edes erona. Se oli niin yllättävä järkytys. Äitini oli jätetty pahimmalla mahdollisella hetkellä, ja nyt minulle kävi samalla tavalla.”

Niskalalta meni kerralla sekä menneisyys että tulevaisuus. Saman vuoden aikana häneltä kuoli isoisä.

”Puhutaan entropian laista: kun yksi asia alkaa sakkaamaan, sakkaa kaikki.”

Muutaman kuukauden sokkivaiheen hän pysyi kasassa, kunnes keuhkot pettivät. Hän oli pitkiä aikoja keuhkosairaalassa, kunnes aivotkin alkoivat temppuilla ja hänelle tuli muun muassa afasiaa eli puheen tuottamisen häiriöitä. Lääkärin mukaan Niskala oli oppikirjaesimerkki post-traumaattisesta stressioireyhtymästä: ensin hajoaa keho ja sitten mieli.

2016–2018

Paraneminen

Kun psykiatrisessa sairaalassa piti tehdä unelmakartta, Niskala purskahti itkuun ja pyysi uutta tehtävää. Hän näki vain mustaa. Häneltä oli lähtenyt kaikki identiteetit: tytär, avopuoliso, isojen teosten tekijä ja tiiminvetäjä.

”Kaikki kulminoitui, kun hoitaja toi uusia tehtäviä ja tajusin, että ne olivat minun teoksestani, minun laatimiani. Olin luisunut tilanteeseen, jossa en tunnistanut enää itseäni ja olin kauhuissani siitä, tulisinko koskaan entiselleni.”

Parantumisprosessissa Niskala teki itselleen samanlaisen tarraseinän kuin lapsille tehdään. Tarran sai vaikka siitä, kun oli tehnyt päivän aikana jotain, joka tuotti iloa. Hän osti alennusmyynnistä kauniit Minna Parikan kengät ja alkoi pitää niitä nukkuessaan, koska ei muualla voinut.

”On tärkeää löytää ne kulmat, joissa vielä on toivoa, elämää valittavana.”

”Ei elämä ole meille mistään vastuussa, ei sille voi olla vihainen.”

Perussairaudet altistavat yhä Niskalan ja saattavat viedä hänet sairaalaan. Hän on opetellut hyväksymään, että se mikä ennen oli normaalia, ei enää ole. Mutta jos ei voi lentää Galápagos-saarille, voi aina ostaa eksoottisia mausteita tai tutkia paikkoja Google Earthissa.

”Se on suostumista tilanteeseen. Kipu tulee siitä, että tappelee tilannetta vastaan.”

Niskala sanoo, että meillä on helposti kuvitelma, että pystymme hallitsemaan kaikkea. Hänkin on ollut terveysintoilija, mutta se ei tuottanut takuuvarmaa terveyttä.

”Tunnistan nyt paremmin, että vaikka olen dynaaminen voimanainen, olen kuitenkin aika herkkä instrumentti.”

Niskalalta kysytään usein, onko hän katkera. Ei, koska se ei auttaisi häntä mitenkään.

”Ei elämä ole meille mistään vastuussa, ei sille voi olla vihainen. On paljon ihmisiä, joilla on harmi siitä, ettei elämä mennyt niin kuin suunnitteli. En tiedä, miten heitä silittäisin tai ravistaisin. Yksi kasvun vaiheista on, että ottaa vastaan sen, mitä on tapahtunut.”

2016

Uusien ystävien löytyminen

”Anteeksi, anna anteeksi.”

Meiju Niskala istui naapurin keittiöntuolilla, kuolasi lääkkeiden takia eikä pystynyt sanomaan mitään muuta. Hän koki, ettei kyennyt antamaan muille enää mitään – olemaan se vilkas keskustelija ja inspiroiva ihminen, jona hänet tunnettiin.

Naapuri sanoi, että ei se mitään haittaa. Kyllä sinä saat olla tuollainen.

”Se tuntui yhtäkkiä niin suurelta armolta, kaiken jälkeen”, Niskala sanoo.

Niskalalle oli käynyt huomaamatta kuten äidilleen.

”Olin tosi tärkeä ja tarvittu valoisana ja mentoroivana ihmisenä. Jälkeenpäin moni on sanonut, että oli järkyttävää nähdä, että sinä, joka pystyt mihin vain, olet noin huonossa kunnossa.”

meiju niskala vali

Niskala yritti peitellä tilannettaan, mutta naapurit näkivät, mitä hänelle oli tapahtumassa. He keräsivät joukon, joka teki hänelle ruokaa, soitti päivittäin ja kysyi mitä kuuluu.

”Kutsun heitä iilimatoystävikseni. He eivät lähde ravistelemallakaan.”

Niskala oli katsonut jo Sörnäisten rantatieltä paikan, jossa hän astuu auton alle.

”Se tuntuu hurjalta kertoa, koska en ole koskaan identifioinut itseäni ihmiseksi, joka haluaa kuolla. Mutta nyt ymmärsin omakohtaisesti, että ihmisille tulee tilanteita, joissa he eivät näe vaihtoehtoja.”

Niskala on perinyt äidiltään asenteen, että vaikeissakin tilanteissa voi valita, miten reagoi.

”Väitän, että ihmisenä merkityksellinen kehittyminen tapahtuu vain kohtaamalla erilaisuutta.”

”Mutta kun on heikossa kunnossa, tarvitaan laina-asenteita.”

Niitä Niskala sai uusilta ystäviltään. Yksi soitti joka ilta ja sai Niskalan lupaamaan, että tämä lukee koko Kalle Päätalon 26-osaisen Iijoki-sarjan ennen kuin tekee mitään itselleen.

Kun Niskala vähän aikaa sitten pelkäsi joutuvansa lähtemään keuhkojen takia yöllä sairaalaan, ystävä vitsaili, että pue parhaat pitsialusvaatteet ja katso Tinderistä, onko Haartmanin sairaalassa lääkäreitä vapaana.

”Kyllä, jouduin sinä yönä lähtemään sairaalaan, mutta minusta oli hirveän hauskaa olla siellä, koska tilanne oli otettu haltuun. Että tehdäänpä siitä paras mahdollinen.”

Sairaus ja äidin kuolema ovat opettaneet, ettei Niskala ajattele elämäänsä vaikka 70-vuotiaana.

”Tällä hetkellä ajattelen, että yritän elää tosi hyvää elämää viisikymppiseksi. Me emme koskaan tiedä, mitä tapahtuu.”

Tänä vuonna Niskala juhli 40-vuotisjuhliaan. Viisi vuotta aiemmin juhlat olisivat olleet toisenlaiset ja vieraita vielä enemmän.

”Elämästäni putsattiin paljon nopeassa aikataulussa, mutta kun kesken juhlien katsoin näitä ihmisiä, ajattelin vain, kuinka paljon heitä rakastan. Olen itse asiassa äärimmäisen tyytyväinen siitä, mitä tapahtui.”

Päässään hänellä oli suuri närhi, kuvanveistäjäystävä Paavo Halosen tekemä hattu. Niskala päätti tehdä vuodesta juhlavuoden ja pyysi lahjaksi yhteistä tekemistä. Niinpä juhlanärhi kulkee Niskalan mukana aamukahvilla, teatterissa tai pienkonelennolla Helsingin yllä.

”Minulle se on näkyvä manifesti elämälle. Älyttömän hyvä harjoite muistaa, että tällainen on elämä. Tätä pitää juhlia.”

2018

Työ ja tulevaisuus

Niskala vei sairaan äitinsä hienoihin ravintoloihin eikä ollut moksiskaan, vaikka tämä yritti hörpätä vettä kukkamaljakosta.

”Ei toisen sairautta pidä hävetä tai peitellä. Sekin on arvokysymys, mitä meidän pitää hävetä.”

Niskalaa sieppaa välillä se, että samaan aikaan kun olemme valmiita kehittämään itseämme erilaisissa koulutuksissa ja harrastuksissa, meille on hirveän vaikeaa mennä esimerkiksi vanhusten palvelutaloon tai vammaisten hoitolaan.

”Missä on se todellinen maailma ja missä me sitä harjoitamme? Väitän, että ihmisenä merkityksellinen kehittyminen tapahtuu vain kohtaamalla erilaisuutta.”

Näitä kohtaamisen paikkoja hän yrittää tarjota. Niskala tunnetaan taiteilijana, joka tekee isoja teoksia. Hänen Olennaistamo-teoksensa vuonna 2013 sai viikon aikana 30 000 ihmistä liikkeelle.

”Ilman äidin sairastumista en olisi todennäköisesti onnistunut porautumaan ihmisyyden teemoihin niin syvästi ja sovittamaan niistä teoksia, joihin jonotetaan.”

”Se, mitä olen kokenut, ei ole ollut turhaa. Sillä on ollut merkitys.”

Niskalaa huoletti jossain vaiheessa, onko hänellä enää voimia tiukkaan ammattilaisuuteen taiteilijana. Yhtäkkiä ulos alkoi tulla esimerkiksi veistoksia.

”Ilman tätä pitkäaikaista kuormitusta ja kriisiä minun ei olisi ollut mahdollista olla sairaslomalla ja tehdä taas pieniä asioita. Ajattelen, että olen saanut olla vähän kuin lomalla.”

Tekeillä on jälleen myös suuria teoksia, kuten kaksi kirjaa ja eksistentiaalinen huvipuisto, jossa on mukana arkkitehteja ja muotoilijoita.

Niskalalle teosten suosio kertoo, että se inhimillinen tuska, jonka hän on kokenut ja tunnistanut, tavoittaa meidät kaikki.

”Se, mitä olen kokenut, ei ole ollut turhaa. Sillä on ollut merkitys.”

Kuka? Meiju Niskala, 40

Mitä? Palkittu suomalainen esitys- ja kaupunkitaiteilija sekä kirjailija. Hänen johtamansa Meiju Niskala & People -ryhmän teokset käsittelevät kohtaamista, vuorovaikutusta ja julkista tilaa. Tunnetuimpia teoksia ovat Kokemuksellisen kaupungin konsultti, Turku 365 – vuosi arjen löytöretkeilyä ja Olet tässä -kaupunkikirjat. Seuraavaksi Niskalalta ilmestyy kirjat Sata kirjettä kuolleelle äidille ja Kun pelkkä syvään hengittäminen ei riitä (WSOY).

Häh? Niskala haluaisi omissa hautajaisissaan ylleen paljettimekon, pimeässä hohtavat kumisaappaat ja ympärille sata ekaluokkalaista soittamaan nokkahuilulla Adagiota. Ekaluokkalaiset tullaan näkemään parin vuoden sisällä Niskalan tulevassa teoksessa Eksistentiaalinen huvipuisto.