25.02.2019
Teksti: Taina Ahtela
Kuvat: Tuukka Koski

1992

Kiipeilyuran alku ja oman elämänpolun löytyminen

Satoi räntää, ja Suomen alppikerhon kokous Helsingin Töölössä oli päättynyt. Veikka Gustafsson oli jo nousemassa autoon, kun vanhempi hallituksen jäsen tuli hänen luokseen:

”Kuule Veikka, jos olisin 25 vuotta nuorempi, tarttuisin tilaisuuteen. Tartu sinä.”

Kerho oli saanut markkinointikirjeen kaupallisesta retkikunnasta Mount Everestille.

”Muistan, kuinka kokouksessa naureskelimme, että nyt pääsisi Mount Everestille, eikä maksa kuin 40 000 taalaa”, Gustafsson kertoo.

24-vuotias Gustafsson ajoi hanttihommina pakettiautotaksia, eikä hänellä ollut suunnitelmaa tulevaisuudelle. Pieneen mieleenkään ei olisi tullut, että hänellä olisi mahdollisuus kiivetä Mount Everestille.

”Ei kukaan suomalainen ollut käynyt siellä.”

Gustafssonille muodostui vahva luontosuhde jo lapsena, kun perhe muutti Helsingistä pariksi vuodeksi Pohjois-Karjalaan.

”Meitä oli kolme veljestä, ja saatoimme lähteä metsään yön yli varustuksena suolaa, siima ja ongenkoukkuja. Minähän olen pohjimmiltani ennen kaikkea ulkoilmaihminen.”

Kiipeilyharrastus sai alkunsa isien ja poikien reissusta Mont Blancille Ranskaan. Gustafsson oli kolmesta köysistöstä siinä, joka pääsi huipulle. 16-vuotiaalle miehenalulle se oli iso juttu.

”Retkeen liittyi paljon epävarmuutta ja jännitystä. Sitten itse pystyi johonkin, mihin muut eivät pystyneet. Sain suurimman onnistumisen kokemuksen siihen asti”, Gustafsson sanoo.

Gustafsson alkoi harjoitella alppinousuja, jääkiipeilyä ja köysitekniikoita. Hän tilasi brittiläisiä kiipeilylehtiä ja kokosi leikekirjaan kaiken, mitä aiheesta Suomessa kirjoitettiin. Hän painoi töitä rakennuksilla, jotta pystyi lähtemään reissuille Alpeille ja Kilimanjarolle.

Sitten löytyi tarunhohtoinen Himalaja, jota käsitteleviä kirjoja Gustafsson haali divareista. Ja niinpä hän lopulta lähetti hakemuksen mainostettuun retkikuntaan – leikillään, omien sanojensa mukaan puhtaasta tiedonjanosta. Muutama viikko myöhemmin Uudesta-Seelannista tuli yllättäen faksi, että hänet oli hyväksytty.

”Olin jo vastaamassa, että en ollut tosissani. Sitten tajusin, että hetkinen, olen mukana, jos saan rahat kasaan.”

Aikaa oli kaksi ja puoli kuukautta. Vanhana markkinoinnin apulaisprofessorina Gustafssonin isä marssitti pojan Kolmostelevision toimitusjohtajan Heikki Lehmuston puheille. Pikkalan Esson baarissa Gustafsson sai tunnin kurssin siitä, mitä sponsorointi on.

”Aloin soitella ympäriinsä. Aluksi en saanut mitään tuloksia, ja se oli hirveän turhauttavaa. Kun joku sitten innostui, itseluottamus kasvoi.”

”En ajatellut sitä, onnistunko nousemaan, vaan keskityin tekemiseen päivä kerrallaan.”

Vielä viime metreillä markka devalvoitui, ja maksettavaa tuli yhtäkkiä 55 000 markkaa lisää. Sen Gustafsson kattoi asuntosäästötilillään. Viikko eräpäivän jälkeen osallistumismaksu oli kasassa.

Vastoin odotuksiaan Gustafsson myös pääsi Mount Everestin huipulle. Alkoi parikymmentä vuotta kestänyt Himalaja-vaihe ja ura yrittäjänä ilman minkäänlaista kaupallista koulutusta. Tänä päivänä yritykset maksavat Gustafssonille puhujana, koska hän on esimerkki siitä, että mahdottomaltakin tuntuvat asiat voivat olla mahdollisia.

”En ajatellut sitä, onnistunko nousemaan, vaan keskityin tekemiseen päivä kerrallaan. Kokemuksen puutetta kompensoin sillä, että ainakin minulla on kuivat sukat ja syön vaikka ruoka ei maistuisikaan.”

Niin vuorilla kuin arjessa on Gustafssonin mukaan asioita, joihin ei voi vaikuttaa.

”Miksi minä niistä huolisin. Keskityn eteenpäin menemiseen ja niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa. Se on itsensä johtamista ja motivoimista."

gustafsson-pysty-1200px

1993

Kiipeilykaverien kuolemat ja riskeihin herääminen

Parikymppinen Veikka Gustafsson tiesi lajiin liittyvät riskit, mutta hyväksyi ne. Extreme-urheilu oli trendikästä, ja nuoren miehen mielessä riskit kuuluivat siihen.

”Se johtui varmasti siitä, että minulla ei ollut mitään kokemusta niiden osumisesta lähelle.”

Kunnes ensimmäinen kaveri, uusiseelantilainen Gary Ball vuonna 1993 kuoli maanmiehensä Robert Hallin ja Gustafssonin käsiin. Ball menehtyi vuoristotautiin.

”On turha ottaa sellaista riskiä, joka vie toisen yrityksen mahdollisuuden pois. Eivät vuoret sieltä mihinkään katoa.”

”Vaikka näin, että Garyllä ei ole kaikki hyvin, koin olevani niin kokematon ja noviisi, että en puuttunut asiaan. Sillä reissulla opin, että riippumatta siitä, kuka on tekemässä virhettä, minun pitää puuttua siihen.”

Gustafsson sanoo, että Ballin kuolema muutti ratkaisevasti hänen suhtautumistaan riskeihin.

”Epäilen, että ilman tapahtunutta en istuisi nyt tässä. Minulla ei olisi ollut kykyä kääntyä ympäri. Oivalsin nopeasti, että on turha ottaa sellaista riskiä, joka vie toisen yrityksen mahdollisuuden pois. Eivät vuoret sieltä mihinkään katoa.”

Gustafssonista tuli entistä läheisempi kiipeilykumppani Hallin kanssa. Vuonna 1996 Hall vei kaupallisessa retkikunnassa kiipeilijöitä Mount Everestille. Gustafsson kiipesi ilman lisähappea, joten hän eteni muita nopeammin ja kulki hieman eri reittiä. Ajatus oli nousta Hallin retkikunnan kanssa ylimmästä leiristä huipulle 10. toukokuuta, mutta tuuli yltyi niin kovaksi, että Gustafsson joutui palaamaan alas kakkosleiriin. Seuraavana aamuna muiden lähtiessä huipulle Gustafsson nieleskeli harmitusta.

”Meillä oli monta päivää yhteys, kunnes radio hiljeni.”

”Kun myrsky eteni, harmitus muuttui huoleksi ja käsitykseksi, että käynnissä on historian pahin kiipeilyturma. Laskin, että leiristä puuttui 22 kiipeilijää.”

Gustafsson oli pelastusjoukoissa, ja yritti päästä myös Hallin luo.

”Muistan, kuinka sitten ilmoitimme Robille radiopuhelimella, että emme pääse hänen luokseen. Meillä oli monta päivää yhteys, kunnes radio hiljeni.”

Myrskyssä menehtyi kahdeksan kiipeilijää. Muistotilaisuuksien jälkeen moni selvinnyt lähti kotiinsa, mutta paljon rahoitusta kerännyt Gustafsson koki velvollisuudekseen viedä oman retkensä loppuun. Uudella yrityksellä viikko myöhemmin hän pääsi 8 600 metrin korkeuteen, jossa kääntyi alas. Reitin varrelta löytyi kuolleita kavereita.

Kotiin päästyään Gustafsson ilmoitti ystävilleen, että eiköhän tämä ollut tässä.

”Mietin, että vaikka kiipeily on mielettömän hienoa, ei mikään ole sen arvoista, että joutuu kokemaan tällaista.”

Selviytyneiden kanssa Gustafsson prosessoi onnettomuuteen johtaneita virheitä, kuten bisnesmotiiveja.

”Oltiin asiakkaiden kanssa myrskyssä, rikottiin monia sääntöjä ja maksettiin siitä kova hinta. Kun tekee tällaisia hölmöyksiä, näin käy.”

Kun Gustafsson sitten sai etäisyyttä tapahtuneeseen, hän totesi, ettei se ollut muuttanut hänen intohimoaan kiipeilyyn.

”Minulla oli luottamus siitä, että itse en tekisi samoja virheitä. Elin kuitenkin unelmaani enkä aikonut luopua siitä."

Gustafsson sanoo aina pitäneensä kirkkaana mielessä, että kun riskit alkavat olla liian suuria, hän kääntyy ympäri. Joskus hän sai kaveritkin kääntymään, joskus ei. Joskus joku onnistui hänen sijastaan pääsemään huipulle, joskus joku ei koskaan palannut alas.

”Ehkä se kuitenkin oli minulle vain vuorikiipeilyä, yksi asia kaiken muun lomassa. Ei se koskaan ollut niin tärkeää, että haluaisin luopua kaikesta muusta.”

Gustafsson sanoo, että vuorilla näkyy kaikenlaisia viikareita. Osalla kyse on väsymyksestä, osalle onnistumisista tulee avain parempaan elämään, oli kyse sitten maineesta tai taloudesta. Hän sanoo itse hakeneensa enemmän kiipeilykokemuksia kuin mainetta tai kunniaa.

”Aluksi sillä oli suurempi merkitys, että halusi osoittaa muille. Mutta näyttämisen tarve heikkeni. Olemme sellaisia kuin olemme, eikä kiipeily muuta meitä toisenlaiseksi."

2019 02 05 tk veikka gustafsson 0030 020 2048px

2008

Lopettaminen ja uuden vuoro

Vuonna 2008 Gustafsson oli kiivennyt melkein kaikille maailman kasitonnisille, yli 8 000 metriä korkeille vuorille. Loput kolme olivat kaikki Pakistanissa, Karakorumin jäisessä vuoristossa. Viimeisillä reissuilla niitä tavoitellessa ja lopulta saavuttaessa jokin oli muuttunut.

”Kun sahasin Karakorumin jäätikköä monettako kertaa, se jokin puuttui. Olen aina tehnyt asioita, joissa on vielä sitä uutuuden juttua. Miksi jäädä pyörittämään samaa videota.”

Gustafsson oli yrittänyt lopettaa jo muutama vuosi aiemmin, mutta kiipeily sujui, samoin rahoitus ja ansaintapuoli toimivat koko ajan paremmin. Kaverien pyytäessä hän lähti reissuihin.

”Ei vuorikiipeily koskaan ollut niin tärkeää, että haluaisin luopua kaikesta muusta.”

”Voisin minä vieläkin mennä, mutta elämä on vähän turhan lyhyt vain rinteessä palelemiseen. Kun teet yhtä, et voi tehdä toista. Ajattelin, että ehkä elämällä olisi jotakin muutakin tarjottavaa.”

Gustafsson oli alkanut kaivata arkea. Kahdessakymmenessä vuodessa oli ollut 40 deadlinea.

”Tuntui hyvältä, että minun ei tarvitse valmistella mitään reissua ja saada rahoja kasaan. Voin nauttia arjesta.”

Tuli muitakin isoja muutoksia: talon rakennus, naimisiinmeno ja lapset.

”Määrätyllä tavalla vasta sitten tuntui, että oli saanut jotain merkityksellistä aikaiseksi. Rimpuilut rinteessä asettuivat omaan asteikkoonsa.”

Projektit eivät loppuneet, ne eivät vain enää olleet yhtä massiivisia. Gustafsson suuntasi energiansa toisaalle. Hän oli sijoittanut muun muassa Outdoor Mediaan, joka julkaisee Retki- ja Riista-lehtiä. Liiketoimissaan Gustafsson halusi toimia samalla tavalla tavoitteellisesti kuin kiipeilyssä. Kokea koko ajan kehittyvänsä.

”Ei tällä kovin isoja kivitaloja rakenneta Nizzaan. Mutta kun jalkani aamuisin osuu lattiaan kaksi minuuttia ennen kuin herätyskello soi – kuten tapahtuu joka päivä – odotan päivää innolla. Se on paljon tärkeämpää, kuin että kaikki tapahtuisi nopeasti.”

Gustafsson sanoo nauttivansa paljon enemmän saavuttaessaan asioita pikkuhiljaa.

”Olen itselleni innostuksen velkaa, ja minulle se syntyy uuden oppimisesta.”

Kiipeilyajoilta Gustafsson kaipaa mahdollisuutta oppia toista kulttuuria, elää positiivisessa mielessä kaksoiselämää.

”Sain kokea kuuluvani Nepaliin. Se on rikkautta, jota on vaikea rahalla mitata. Haluaisin tarjota saman lapsillekin.”

Hän on jo miettinyt, mikä voisi olla seuraava sijainti – sillä miksi mennä sinne, minkä jo tuntee.

”Aika paljon ramppaan Namibiassa, jossa minulla on ystäviä ja jonkinlaista liiketoimintaa.”

Toinen, mitä hän kaipaa, on aika. Myrskyn keskellä teltassa oli aikaa olla, ajatella ja jutella kaverien kanssa. Lomaa hän ei kuitenkaan kaipaa.

”Perheen myötä rimpuilut rinteessä asettuivat omaan asteikkoonsa.”

”Viime viikon olin Ruotsin Lapissa neljä päivää. Kun sininen valo aamulla alkoi kajastaa, olin pyssy selässä latvalintujahdissa, josta tein juttua. Illalla kun tuli pimeää, syötiin, saunottiin ja mentiin nukkumaan. Ja koko ajan olin töissä. En minä tarvitse hiihtolomaa.”

Nykyisin työt on tehty, kun hän lähtee hakemaan lapsia päiväkodista. Hänellä ei ole kotona edes nettiyhteyttä.

”Jatkuvan tavoitettavuuden illuusio ei ole minua varten. Vuorilla olin parhaimmillaan kolme kuukautta tietämättä, mitä maailmalla tapahtuu. Opin, että ei tämä maailma mihinkään karkaa.”

KUKA

Veikka Gustafsson, 51

MITÄ

Ensimmäisenä suomalaisena Mount Everestille kiivennyt vuorikiipeilijä, yrittäjä, sijoittaja ja puhuja. Gustafssonin omistama Outdoor Media kustantaa Retki- ja Riista-lehtiä. Hän on osakkaana muun muassa Vauraus Suomessa, joka välittää joukkorahoitteisia lainoja pk-yrityksille.

HÄH

Vauraus Suomen myötä Gustafsson on astunut itselleen uusiin lobbarin saappaisiin. Hänen missionaan on saada suomalaiset sijoittamaan rahaa kotimaisiin pk-yrityksiin. Jakamalla yrittäjän riskiä hän haluaa päästä eroon suomalaisesta yhden epäonnistumisen ja konkurssin yrittäjäkulttuurista