19.11.2018
Teksti: Laura Pörsti
Kuvat: Daria Shevtsova, Unsplash

Nick Hornbyn kirjassa Alas on pitkä matka 51-vuotias Maureen uskaltaa kävellä läpi Lontoon myöhään uudenvuodenaattoiltana vasta kun on päättänyt tehdä samana yönä itsemurhan. Kun on päättänyt kuolla, pelot karisevat, hän havaitsee. Nyt hän pelkää ainoastaan sitä, että joutuu hyökkäyksen kohteeksi eikä kuole, vaan huolella suunniteltu itsemurhailta valuu hukkaan.

Mutta kukaan ei hyökkää. Paljastuu, että kaupungilla ei olekaan juuri mitään pelättävää.

”(---) minusta oli hassua huomata semmoinen asia juuri silloin, elämäni viimeisenä päivänä; aiemmin olin aina pelännyt kaikkea”, Maureen miettii.

Moni ei haluaisi pelon ja vihan kaltaisten vaikeiden tunteiden kuuluvan elämäänsä lainkaan. Niistä halutaan eroon.

Luin kirjan marraskuussa 2015 asuessani Pariisissa. Terroristit olivat juuri tappaneet 130 ihmistä kotikulmillamme, eikä fiktiivisen Maureenin ajatus päästänyt irti. Silloin nimittäin pelkäsin jatkuvasti: jokaisella metromatkalla, elokuvissa istuessani, terassilla ja kauppakeskuksessa. Yksittäinen ja harvinainen ahdistava tapahtuma oli saanut uhkajärjestelmäni pysyvään hälytystilaan. Ja silti: neljän seinän sisällekään ei voinut jäädä.

Niin typerää kuin onkin pelätä

Terrori-iskujen kaltaiset äkilliset, pelottavat tapahtumat panevat useimmat meistä klikkaamaan uutisia ja nostavat pintaan ahdistusta siitä, ettemme enää tiedä, miten maailma toimii. Arvelen, että käsittelemme niiden kautta myös muita pelkojamme. Yhteisiä vihollisia, terroristeja, pelätessä pelkokokemus on nimittäin helppo jakaa toisten kanssa – paljon helpompi kuin pelko vakavasta sairastumisesta tai naimisiinmenosta. Terrorismin pelko on katseenkestävä.

Kuitenkin suomalaiset pelkäävät eniten arkisempia asioita, kuten omaa ja läheisten ihmisten sairastumista tai kuolemaa, paljastaa valtakunnallisten turvallisuustoimijoiden vuonna 2015 teettämä tutkimus. Samansuuntaisia ovat tulokset muistakin pelkojamme kartoittavista tutkimuksista. Pelkäämme myös hylätyksi tulemista sekä sitä, että omalle lapselle käy jotakin pahaa.

Sellaisia pelkoja on paljon vaikeampi jakaa. Entä jos joku sanoisi, että turha tuota nyt on pelätä?

Psykologi ja psykoterapeutti Katja Myllyviita tunnistaa riskin. Hän on kirjoittanut teoksen Tunne tunteesi (Duodecim 2016), koska huolestui nykyihmistä vaivaavasta positiivisuuden harhasta: hän huomasi, että moni ei haluaisi pelon ja vihan kaltaisten vaikeiden tunteiden kuuluvan elämäänsä lainkaan. Niistä halutaan eroon.

”Kun sanomme itsellemme tai toiselle, että on typerää pelätä jotakin, saatammekin itse asiassa ylläpitää pelkoa. Tällöin pelko voi alkaa hävettää ja aiheuttaa erilaisia somaattisia oireita”, hän toteaa.

Ajatuksilla voi raivata pelolle tietä

Tiedämme, että pelko on yksi ihmisen perustunteista. Sitä esiintyy kaikkien kulttuurien edustajissa. Silti olemme sen kanssa vähän hukassa. Voi käydä niin kuin Hornbyn kirjan Maureenille: se alkaa ohjailla elämäämme tiedostamattamme.

Haastattelin taannoin naista, joka oli menettänyt lapsensa. Hän toisti kokemuksen, jonka olen kuullut usein: menetyksen jälkeen monet ystävät lopettivat yhteydenpidon. Soittivat osanoton, ja siinä se. Eivät ehkä tienneet mitä sanoa. Miksi meidän on niin vaikea kohdata hänet, jonka pahin pelko on toteutunut? Siksikö, että hänen on pakko sanoa ääneen se asia, jota kaikista eniten haluamme välttää? Lapseni on kuollut, se on mahdollista.

En usko tätä, mutta automaattiajatukseni on, että jos puhun lapsen kuolemasta se muuttuu todennäköisemmäksi myös omalla kohdallani. Kuin raivaisin sille puheella tietä. Näinkö hölmö todella olen?

Miksi meidän on niin vaikea kohdata hänet, jonka pahin pelko on toteutunut?

Mutta Katja Myllyviita sanoo, että pelon iskiessä pakeneminen on intuitiivinen reaktio. Se on ollut tarpeen silloin, kun pelon tehtävä on ollut suojella meitä tappavilta villieläimiltä. Nyt elämme ympäristössä, joka on harvinaisen turvallinen. Pahoja asioita tapahtuu harvoin (vaikka kuolemalta tuskin kukaan välttyy), mutta silti pelkoreaktiomme toimii yhä herkästi, usein jopa yliherkästi. Tunnejärjestelmistämmehän juuri uhkajärjestelmä on ensisijainen

”Vaikka olisimme uppoutuneet tekemään jotakin, pelottavan asian kohdatessamme pelko lyö kaiken yli. Se on ollut lajikehityksemme kannalta välttämätöntä”, Myllyviita selittää.

Nykyiset leijonamme ovat kuitenkin useimmiten päämme sisällä. Siellä ne vellovat ajatuksina, joiden kohtaaminen tuntuu ikävältä. Emme halua puhua lentokoneen putoamisesta emmekä avioeron mahdollisuudesta. Silti psykologi kehottaa tekemään juuri niin. Meidän pitäisi pyrkiä vahvistamaan rauhoittumisjärjestelmäämme.

”On hyödyllistä lähestyä pelkoa tutkaillen. Se on vain tunne. Voi yrittää miettiä, mitä siinä pelossa pelkää, vaikka se tuntuukin epämiellyttävältä. Pelkoon auttaa kuitenkin vain hyväksyminen.”

Onnellisin päivä voi olla pelottavinkin

”Onnellinen ja motivoitunut ihminenkin voi samanaikaisesti pelätä todella paljon”, Katja Myllyviita sanoo.

Toteamus tuntuu helpottavalta. Miksi se unohtuu jatkuvasti?

Myllyviidan mielestä siksi, että nykymaailmassa ilo ja positiivinen ajattelu tunkevat kaikkialta niin korostuneesti. Näin syntyy helposti harha, että terve ja tasapainoinen ihminen on aina onnellinen, ja jos ei ole, niin pitäisi vain ajatella positiivisesti. Kuitenkin kuudesta perustunteestamme – pelosta, vihasta, hämmennyksestä, ilosta, inhosta ja surusta – vain ilo on selvästi positiivinen.

”Suurimman osan elämäämme vietämme aika epämiellyttävältä tuntuvien tunteiden kanssa”, Myllyviita huomauttaa.

Huomattu on!

”Onnellinen ja motivoitunut ihminenkin voi pelätä todella paljon.”

Arvelen ääneen, että pelkoa lisää korkean elintason maassa asuvalle kehittyvä harha hallinnantunteesta. Pystymme aika pitkälle määräämään, millaisia muutoksia elämässämme tapahtuu: lapset syntyvät yhä harvemmin yllättäen, useimmat sairaudet voi parantaa, puolison ja harrastukset saa valita itse. Meitä rohkaistaan pitämään itsemme hyvässä kunnossa, tekemään parhaita valintoja ja olemaan onnellisia – siis viilaamaan elintasoamme vielä paremmaksi.

Ainakin minua pelottaa paljastaa, että se ei onnistu kovin hyvin.

”Nykyään pelot liittyvätkin siihen, että meitä käynnissä pitävä aktivointijärjestelmämme hyytyy”, Myllyviita arvioi.

Eniten pelätyt asiat heijastavat juuri sitä. Kun sairastumme tai hoivaamme sairastunutta läheistä, tipahdamme pikavauhtia yhteiskunnan kelkasta. Heikkouksiin ja vääriin valintoihin ei tunnu olevan varaa.

”Samalla tunne siitä, että kaikki on omalla vastuullamme, lisääntyy. Se on pelottavaa, koska se ei ole totta: esimerkiksi naimisiin mennessämme emme tosiasiassa voi tietää, mitä valitsemme. Se selviää vasta ajan myötä”, Myllyviita toteaa.

On normaalia pelätä kotoa pois muuttamista, naimisiin menoa tai vanhemmaksi tuloa, siis myös hyviä asioita, psykologi sanoo. Hänestä se on merkki hyvästä: elämässä on niin tärkeitä asioita, että niiden menettäminen kammottaa.

”Kulttuurissamme ajatellaan, että hääpäivän pitää olla elämän onnellisin päivä. Pah! Sehän on ehkä elämän pelottavin päivä. Vaikka voi se olla onnellisinkin.”

Pelottavinta on kuitenkin pelottomuus

Myllyviidan mielestä pelottavin on lopulta ihminen, joka ei pelkää mitään. Siksi pelottomuudesta tulisi hänestä olla enemmän huolissaan kuin pelkäämisestä.

Jatkuva murehtiminen on toinen asia. Myllyviidan mukaan se saattaa kertoa yliherkäksi virittyneestä uhkajärjestelmästä, joka panee tuntemaan pelkoa silloinkin, kun pitäisi käsitellä jotakin muuta tunnetta.

”Itse olen teinin äiti, ja huomaan murehtivani usein. Taitaa kuitenkin olla niin, että pelollani peitän surua. Suru johtuu siitä, että lonkeroni eivät enää riitä kaikkialle.”

On normaalia pelätä myös hyviä asioita, kuten kotoa pois muuttamista, naimisiin menoa tai vanhemmaksi tuloa.

Nick Hornbyn kirjassa Maureen ei lopulta teekään itsemurhaa. Jokin uusi alkaa ehkä itää hänessä jo silloin, kun hän bussikyydin sijaan rohkaistuu kävelemään läpi Lontoon. Hän tuntuu vahingossa toimivan juuri niin kuin Katja Myllyviita kehottaa: hän kohtaa pelkonsa ja hyväksyy sen, koska mitään menetettävää ei ole. Tuloksena on elämän pelastava vapaudentunne.

Terrori-iskun jälkimainingeissa Pariisin 11. kaupunginosassa päädyin samaan. Oli todettava rehellisesti: se voi tapahtua uudestaan. Ja heti perään, että on elettävä siitä huolimatta.

Me kaikki kuolemme joskus.

Lähteet:

Nick Hornby: Alas on pitkä matka. Suom. Jukka Jääskeläinen.

WSOY 2006. 112-päivän tutkimus: Suomalaiset pelkäävät sairastumista ja kuolemaa

KUKA

Laura Pörsti on 37-vuotias toimittaja, joka pyrkii haastamaan omat ennakkokäsityksensä aina kun mahdollista. Omassa elämässään hän on huomannut, että pelkojen määrä näyttää lisääntyvän samaa jalkaa turvallisuuden lisääntymisen kanssa.

KUKA

Katja Myllyviita on 47-vuotias psykologi ja kognitiivinen psykoterapeutti. Halutessaan laimentaa omaa pelkoaan hänellä on tapana silittää itseään käsivarresta tai reidestä ja panostaa tilanteessa läsnä olemiseen. Myllyviita on kirjoittanut kolme tietokirjaa: Tunne tunteesi(Duodecim 2016), Vapaaksi viiltelystä (Duodecim 2014) ja Peace! Selviytymisopas nuorten vanhemmille (Duodecim 2012).