15.02.2019
Teksti: Noora Lintukangas

”Tässäkö tämä elämä oikeasti nyt oli?”

Sosiaalipsykologi ja saattohoitokodin johtaja Riikka Koivisto kertoo kuulleensa tämän lauseen kuolemaisillaan olevalta lähimmäiseltä.

Koivisto on paitsi selvinnyt itse syövästä myös päivittäin tekemisissä kuoleman ja kuolevien ihmisten kanssa. Hän kertoo näiden kokemusten vaikuttaneen merkittävästi omaan elämänhaluunsa.

”Meillä on lupa elää, ja ihmisiä pitäisi herätellä nimenomaan elämään. Elämän ei kannata antaa lipua ohi muiden mielipiteitä kuunnellen ja odotellen tai kuolemaa peläten.”

Koiviston rauhallinen innostus on vakuuttavaa. Tuntuisi kieltämättä tylsältä havaita kuoleman hetkellä, ettei uskaltanut elää, sillä pelkäsi juuri tätä vääjäämätöntä.

”Meillä on lupa elää, ja ihmisiä pitäisi herätellä nimenomaan elämään.”

Kukaan ei pääse karkuun kuolemaa, mutta silti välttelemme siitä puhumista. Nyky-yhteiskunnassa, jossa nuorekkuutta arvostetaan ja vanhenemista peitetään, kuolema on siivottu sivuun. Harva meistä on esimerkiksi nähnyt kuollutta ihmistä.

Kuolemaa kannattaisi kuitenkin katsoa silmiin. Ja siitä kannattaisi puhua enemmän.

Tutustu kuolemaan

Kuoleman edessä on luonnollista tuntea pelkoa. Jonkin itämaisen filosofian mukaan kaikki pelot itse asiassa juontuvat kuolemanpelosta. Voiko pelkoa jotenkin hälventää?

”Ääneen ilmaiseminen voi lieventää pelkoa. Kuolemasta voisi jutella ystäväporukassa, lukea sitä käsitteleviä artikkeleita ja kirjoja, ja omien viimeisten hetkien varalle voisi tehdä hoitotahdon ja testamentin”, Koivisto sanoo.

Oleellista on, ettei pakene, vaan uskaltautuu katselemaan ja tutkimaan kuolemaa.

”Jos olet tervetullut, vieraile kuolevan läheisen luona. Kiitä yhteisestä matkasta ja vaihda kuulumisia. Tällaisessa lyhyessäkin kohtaamisessa oppii elämästä paljon.”

Kuolemasta puhuminen ei tuo kuoleman ajankohtaa lähemmäs.

Pelko sinällään ei ole paha. Oman rajallisuutensa tiedostaminen voi auttaa ymmärtämään elämän ainutkertaisen arvon. Ettei sitten kuolinvuoteella tarvitse harmitella omaa varovaisuuttaan tai todeta eläneensä jonkun toisen näköistä elämää.

Koivisto kehottaa miettimään, kenen lähellä on hyvä olla ja mitä elämältään haluaa.

”Kun näitä on pohtinut, on mahdollista keskittyä jäljellä olevaan elämään ja tavoitella sitä, että jokaiseen päivään olisi riittävän hyvä herätä.”

Kannattaisiko kuolemaa miettiä päivittäin, jotta siitä tulisi arkipäiväisempi?

”Kuulostaa vähän ahdistavalta. Ei kuolemaa tarvitse työstää loputtomiin. Mieluummin kannattaa työstää sitä, että on lupa elää.”

Niin, miksi keskittyä murehtimiseen, kun toinenkin vaihtoehto on tarjolla? On tärkeää, ettei kuolemanpelko muutu elämänpeloksi.

Kuolemasta puhuminen ei tuo kuoleman ajankohtaa lähemmäs. Sen sijaan keskustelun loputon siirtäminen voi johtaa siihen, että on liian myöhäistä.

Koska kuolema on lopullinen luopuminen, kannattaisiko luopumista harjoitella jo elämän aikana?

”Kyllä meidän kannattaisi oppia luopumaan asioista, jotka estävät meitä elämästä, mutta mielihyvää tuottavista asioista ei kannata luopua. Niitä kannattaa kokea lisää.”

”Miksi en reissannut silloin kun olisin voinut?”

Loppuun saattamisen merkitys

Koiviston mukaan kuolemasta tekee hyvän se, että on saanut elää omannäköisen ja itselle merkityksellisen elämän, jossa on ollut vähintään yksi tärkeä ihmissuhde.

”Kuolinvuoteella käydään läpi keskeneräisiä asioita. Ihmissuhteiden lisäksi esille nousevat käytännön asiat, kuten lehtitilausten peruminen, asunnon irtisanominen tai työtehtävien siirto kollegoille.”

Arkipäiväisten asioiden lisäksi kuoleva saattaa miettiä myös elämän ydintä: mikä olikaan kaiken tarkoitus?

”Kuolevat puhuvat lämmöllä uskalluksesta, uteliaisuudesta, toimeen tarttumisesta ja haaveiden toteuttamisesta, joskus raskaankin arjen lomassa. Tärkeää on, ettei mitään liian kipeää ole jäänyt kesken, että anteeksi on tullut pyydettyä tai annettua, eikä rakkaille ole sanomattomia sanoja.”

Kaikki kuolemat eivät kuitenkaan varmaan ole ihania?

”Olen nähnyt myös kohtuuttoman kovia elämänkohtaloita ja emotionaalisesti rankkoja kuolemia. On surullista nähdä, jos ihminen sulkeutuu, jättäytyy pois elämästä ja kärsii yksin.”

Toisinaan ihmissuhteet voivat olla elämän viime vaiheilla kovin kuormittavia.

”Kun puoliso on kuolemassa, voi toinen istua katkerana vieressä jumiutuneena ajatukseen, ettei kumppani koskaan pyytänyt anteeksi pettämistä.”

Tai jos kuoleva ei ole huomioinut lapsiaan sen vertaa, että nämä haluaisivat tulla kuolinvuoteelle.

”Kun kuoleva tiedostaa, ettei asiaa enää pysty muuttamaan, on hänen suruaan mahdotonta lohduttaa kokonaan pois.”

Moni kokee, että elämä oli hyvää vaikeuksineenkin, eikä vaihtaisi lopulta mitään pois.

Myös omasta elämästä luopumisen surua ja läheisten surun näkemistä pelätään. Joku pohtii, onko kuoleminen vaikeaa tai kivuliasta ja ymmärtääkö kuoleman hetken. Joku ei ole vielä valmis luopumaan, vaan haluaisi kaikin voimin elää.

Toiset salaisuudet menevät hautaan, mikä voi huojentaa kuolevaa. Se saattaa olla myös palvelus jäljelle jääville, ettei taakka jää heille kannettavaksi.

On yhtä monenlaisia kuolemia kuin elämiäkin, ja elämänlaatu vaikuttaa merkittävästi kuolemanlaatuun.

”Näin se on. Mutta kyllä kuolevien ihmisten pohdinnat ovat useimmiten levollisia, ja ainakin saattohoidossa valtaosa kuolemista on rauhallisia ja elämää arvostavia.”

Moni kokee, että elämä oli hyvää vaikeuksineenkin, eikä vaihtaisi lopulta mitään pois.

”Kuulen usein potilaiden suusta kirkkaita ajatuksia, jotka puhuttelevat minua suuresti. Ne ovat yksinkertaisia ja rehellisiä elämäntotuuksia, jotka antavat paljon ajateltavaa omaan elämääni.”

”Olisi pitänyt osata puhua.”

Mitä kuollessa tapahtuu?

Kuolema on prosessi, jonka kesto on yksilöllinen muutamista tunneista päiviin.

”Se on biologinen tapahtuma, jossa ihmisen elintoiminnot lakkaavat pysyvästi. Ennen kehon kuolemaa ihmisestä kuolevat myös sosiaalinen ja psyykkinen ulottuvuus.”

Kuolevan läheisen tapaaminen voi olla pelottavaa. Kuolevan muuttunut ulkonäkö, ruokahaluttomuus tai kuolemaan liittyvät äänet ja tuoksut saattavat hätkähdyttää. Koivisto kannustaa silti vierailulle. Mukaan voi pyytää vaikka hoitajan, joka kertoo mitä juuri nyt tapahtuu.

”On kaunista olla kuolevan vierellä viimeiset tunnit ja minuutit. Silläkin hetkellä luodaan vielä muistoja.”

Saattohoidossa ihmisen toimintakyky ja mielenkiinto ympäröivään maailmaan laskevat, ja usein uneliaisuus lisääntyy, kunnes hän ei ole enää heräteltävissä.

Hengitys voi muuttua katkonaiseksi, pinnalliseksi tai rohisevaksi. Verenkierron heikentyessä iho voi sinertää kehon ääreisosissa ja muuttua laikukkaaksi, marmoriseksi. Lämmönnousu on yleistä. Kuolevan katse voi olla lasittunut ja kohdistumaton.

”On kaunista olla kuolevan vierellä viimeiset tunnit ja minuutit. Silläkin hetkellä luodaan vielä muistoja.”

Ajatteletko, että ihminen käy tuonpuoleisessa?

”Tavallaan. Koen, että ihminen kääntyy sisäänpäin, vetäytyy ulkomaailmasta. Tajunnan taso vaihtelee, mutta vaikka tajunta olisi jo hämärtynyt, voivat läheisen sanat saada kyyneleet virtaamaan.”

”Onko pakko kuolla? Millään en ehtisi.”

Kuoleman ja elämän leveä rajapinta

Jotkut ihmiset ovat palanneet kuoleman ääreltä takaisin elämään, millä on yleensä suuri merkitys kokijansa maailmankuvaan. Minne me kuoleman jälkeen menemme?

”Kuuntelen suurella mielenkiinnolla kuolemanrajakokemuksia. Kaikki on mahdollista, mutta tällä puolella hoidamme ihmistä psykologisesti ja lääketieteen oppien mukaan.”

Kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuus on ehdottomasti vakaumuksellinen asia. Koska varmaa tietoa ei ole, voisi pelon sijaan kenties valita uteliaisuuden?

”Uskon, että meissä kaikissa on jotakin ikuista. Kehon kuolema on päivänselvä, mutta kyllä kuollessa tapahtuu myös jotakin mystistä. En tiedä, mikä tämä ikuisuus on.”

Kuoleman voi nähdä jopa elämän päämääränä ja elämäntehtävän kietoutuvan siihen, että voi kuolla hyvin – mitä se sitten kullekin merkitsee.

Rajapinta elämän ja kuoleman välillä on joka tapauksessa yllättävän leveä.

”Siksi on tärkeää muistaa elävän ihmisen identiteetti loppuun saakka ja nähdä ihminen sinä ainutlaatuisena kokonaisuutena, joka hän on.”

Saattohoidossa keskitytään usein kivun tai oireiden lievittämiseen. On kuitenkin tärkeää, ettei hoito ole vain fyysistä.

”Kuolevallakin on halu toimia ja osallistua. Jos sitä ei tunnusteta, kuolee ihminen sosiaalisesti ja psyykkisesti liian varhain.”

Rajapinta elämän ja kuoleman välillä on yllättävän leveä

Vuorovaikutuksessa kannattaa olla mahdollisimman pitkään ja muistaa elävän ihmisen identiteetti.

”Aina voi vaikka voidella käsiä tai jalkoja, kammata hiuksia, kertoa mitä ulkomaailmassa tapahtuu: nähdä kuoleva ihmisenä.”

Jos ei ollut paikalla läheisensä kuoleman hetkellä, kannattaa vainajaa käydä katsomassa ja viettää hetki hänen kanssaan. Sekin voi lievittää kuolemanpelkoa.

”Kyllä oli hyvä elämä.”

Ainutlaatuinen elämä, arvokas kuolema

Koivisto kertoo nähneensä hyvin kauniita kuolemia. Omaa kuolemaansa hän ei pelkää.

”Olen tehnyt hoitotahdon. Tiedän, että läheisiä tuetaan ja että aina voi pyytää lääkityksen.”

Saattohoidossa potilaalle halutaan tarjota mahdollisimman rauhalliset viime hetket. Esimerkiksi kipua pelkäävä potilas voi saada sedaation, jolla vaimennetaan keskushermoston toimintaa.

Koivisto tietää senkin, että mieli sopeutuu hämmästyttävän hyvin rankkoihin kokemuksiin. Vaikeuksista ei tarvitse olla kiitollinen, mutta niitä voi oppia arvostamaan. Itse hän kokee saaneensa syövästä toivuttuaan toisen mahdollisuuden elää.

”Haluan tehdä tietoisia valintoja onnellisuuteni eteen. Haluan palvella ja tehdä hyvää, ja minulla on siihen onneksi väylä myös töissä.”

Siinä mielessä kuolema on myös elämää ylläpitävä voima: jos tajuamme kuoleman kautta elämän rajallisuuden ja ainutlaatuisuuden, haluamme kenties elää hyvän elämän ja edesauttaa myös muiden onnellisuutta.

Suomen neljässä saattohoitokodissa halu hyvän tekemiseen näkyy kasvavana kiinnostuksena vapaaehtoistyöhön.

”On ilahduttavaa, että ihmisillä löytyy kiinnostusta olla toisen rinnalla arvokkaalla kuoleman hetkellä. Monet vapaaehtoisista ovat saatelleet läheisensä kuolemaan ja haluavat nyt parantaa myös tuntemattomien elämänlaatua näiden viimehetkinä.”

Kun oivallamme, että emme ole täällä kilpailemassa toistemme kanssa, voimme tehdä töitä sen eteen, että jokainen pääsisi hyvin maaliin.

”Kaiken olen tehnyt, mitä vain elämässä voi tehdä. Se on hyvä.”

Kursivoidun sitaatit ovat kuolevien lausumia yksittäisiä ajatuksia, joita Riikka Koivisto on kirjannut muistiinpanoihinsa.

KUKA

Riikka Koivisto (40) on sosiaalipsykologi ja saattohoitokoti Koivikko-kodin johtaja, joka pohtii työkseen kuolemaa.

”Haluaisin tulla muistetuksi ihmisenä, joka uskalsi elää ja etsiä sitä, mikä saa sydämen sykkimään.”

KUKA

Noora Lintukangas (40) on toimittaja ja joogaopettaja, joka on kirjoittanut kirjan Viihdy omassa arjessasi – Mielen ja kehon harjoituksia kaaoksen keskelle (Otava 2017).

”Toivon, että minua muistellaan elämäniloisena seikkailijattarena, jolla oli suuri sydän ja valtava luottamus elämään.”