25.02.2019
Teksti: Anna Väre

Miten sairautesi todettiin?

Siitä on kahdeksan vuotta. Olin konsertissa, kun toisesta silmästäni katosi näkö. Aamulla oloni oli huono ja kuumeinen. Soitin sairaalaan, mutta heikko vointini pantiin edellisillan juhlimisen piikkiin. Seuraavana päivänä olo huononi entisestään ja kun menin sairaalaan, selvisi, että olin saanut aivoinfarktin.

Koska sairastumiselleni ei löytynyt luontevaa selitystä, lääkärit syyttivät elintapojani. Olin tuolloin stressaantunut, käytin päihteitä, söin huonosti enkä harrastanut liikuntaa. Olin jo pitkään miettinyt, kuinka pääsisin ulos kierteestäni.

Kolmen kuukauden kuluttua seurasi toinen, pahempi infarkti. Aamulla jaloistani katosi tunto, lihakseni jäykkenivät ja kouristelin sängyssä sikiöasennossa. Onneksi isäni oli luonani ja tilasi ambulanssin. Luulin, että näin hänet viimeisen kerran.

”Enää en pelkää kuolemaa, vaan sitä, etten sitä ennen eläisi.”

Kun heräsin sairaalassa, en pystynyt puhumaan enkä liikkumaan. Olin ollut kolme päivää tiedottomana, eikä tiedetty, heräisinkö enää.

Kahden sairaalaviikon aikana puhekykyni palautui ja pystyin jotenkin kävelemään. Infarktin jättämän todellisuuden ymmärsin vasta kotiuduttuani. Liikkuminen oli äärimmäisen raskasta ja aivoni rasittuivat eri ärsykkeistä niin, etten voinut katsoa televisiota ja eksyin käydessäni lähikaupassa.

Miten sairauttasi on hoidettu?

Käytän verenohennuslääkettä, mutta tärkeintä toipumiselleni ovat olleet neuropsykologia ja jooga. Joogassa hiljentyminen on opettanut minua käsittelemään infarktin muokkaamaa kokemusmaailmaa, johon ensin reagoin panikoimalla. Neurologit pitävät toipumistani lähes ihmeenä, sillä kokemani basilaaritromboosi on infarkteista vakavinjohtaa usein kuolemaan. Itsenäisiksi toimijoiksi meistä kuntoutuu alle 35 prosenttia.

Suurin motivaattorini toipumisessa on ollut se, että kaipasin elämänmuutosta jo ennen sairastumistani. Kuntoutuksen alkaessa en tavoitellut kuuta taivaalta, vaan toivoin, että voisin vielä joskus viedä koirani metsään. Kuntoutumiseni on kuitenkin ollut ensisijaisesti psyykkinen prosessi, joka on muuttanut arvomaailmani.

Mitä kokemuksesi ovat opettaneet ja mitä toivot tulevaisuudelta?

Enää en pelkää kuolemaa, vaan sitä, etten sitä ennen eläisi. Kuntoutuksen aikana olen löytänyt luonnon ja retkeilyn. Olen myös tehnyt pitkiä pyörävaelluksia, kuten 5 000 kilometrin reissun halki Pohjoismaiden yksin koirani kanssa. Toukokuussa aion osallistua 55 kilometrin polkujuoksutapahtumaan.

Infarktien jättämät oireet eivät ole täysin kadonneet, mutta olen oppinut elämään niiden kanssa. Vuosien kuntoutus on kuitenkin vienyt kaiken aikani ja energiani. Nyt toivon, että voisin vielä tehdä muutakin. Vaikka oppiminen on minulle muita työläämpää, aloitin vastikään sairaanhoitajan opinnot avoimessa ammattikorkeakoulussa. Tahtoisin töihin kuntoutuspuolelle, sillä uskon kokemusteni olevan iso voimavara hoitoalalla ja muiden tukemisessa.