24.11.2019
Teksti: Kati Kelola
Kuvat: Kim Öhrling

1961

Isän menettäminen

Irja Askolan maailma särkyi 20. tammikuuta, kun hän oli kahdeksanvuotias.

Kotiin Lappeenrannan Koulukadulle tuli puhelu: isä oli kuollut. Hän oli saanut sydäninfarktiin kyläilypaikan pöydässä kesken voileivän syönnin, vain 52-vuotiaana.

”Se oli minulle sokki. Olin hyvin läheinen isäni kanssa. Olin hänen aarteensa”, Askola sanoo.

Pienelle tytölle nousi korkea kuume, joka kesti 12 päivää.

”Huusin sieltä kuumeen keskeltä, että mie meen isin luo. Se on täytynyt olla järkyttävää myös äidilleni.”

Isän kuolema muutti monta asiaa.

Askolat muuttivat lähemmäs äidin työpaikkaa Lauritsalan kauppalaan, jotta tulot riittäisivät ja arki helpottuisi. Matkaa entiseen kotiin oli vain viisi kilometriä, mutta lapselle se oli kuin toinen paikkakunta. Koulu, ystävät ja naapurit vaihtuivat.

Suru teki omaa työtään.

”Me kolme, äitini, pikkusisareni ja minä, surimme hyvin eri tavoin. Sisareni muuttui villikoksi, jota jouduin isosiskona kaitsemaan. Äitini oli hyvin hiljainen. Juuri silloin kuin läheisyys olisi ollut kaikkein tarpeellisinta, ei sitä meidän välillämme löytynyt.”

Askolasta tuli pikkuaikuinen. Hän alkoi ottaa vastuuta arjen pyörittämisestä: siivosi kotia, juoksi hakemaan lääkäriltä migreenilääkkeitä äidilleen ja sijasi tälle vuoteen valmiiksi, kun hänellä meni myöhään töissä.

”Ajattelin, että elämän täytyy pyöriä entiseen tapaan.”

Muiden silmissä Askola oli ihannelapsi: kiltti, tomera ja pärjäävä. Aikuisena Askola on tajunnut, että rooli oli lapselle liian iso.

”Lapsuuden vajeet ja varjot voivat kääntyä myös voimavaraksi.” 

Askola kuitenkin selvisi. Kokemuksiaan jakamalla hän haluaa viestittää muille, että vaikeistakin elämänvaiheista voi päästä eteenpäin.

”Lapsuuden vajeet ja varjot voivat kääntyä myös voimavaraksi.”

Askolaan tapahtuneesta jäi rohkeus tarttua asioihin, mikä on näkynyt myös hänen urallaan.

Hän on rikkonut lasikaton pariinkin kertaan: ensin Suomen ensimmäisten naispappien joukossa ja myöhemmin maan historian ensimmäisenä naispiispana.

”Varjoille ei tarvitse antaa viimeistä puheenvuoroa.”

1969

Maailma avautuu

”Elämäni suurin rikkaus ovat olleet kansainväliset kokemukset.”

Niiden alkusysäys oli lukioikäisenä tehty kielikurssimatka Saksaan. Askola vietti kuukauden Wreden perheessä Hannoverin lähistöllä Cellen pikkukaupungissa. Kielitaito koheni ja syntyi ymmärrys siitä, että kielet ovat kommunikaation väline, eivät kieliopin pänttäämistä.

”Kansainväliset kokemukset ovat muuttaneet ajattelutapaani, käsitystä itsestäni.” 

Suurin merkitys Askolan elämän läpi punaisena lankana kulkeneelle kansainvälisyydelle oli kuitenkin Wreden perheellä.

Kotona Lauritsalassa suurin osa naapurustosta oli sotien jälkeisessä arjessa vaatimattomissa oloissa sinnitteleviä yksinhuoltajaperheitä. Toinen maailmansota oli jättänyt jäljen Wredeihinkin. Perheen isä oli vaikeasti jalastaan haavoittunut. Mutta toisin kuin kotona, perhe oli kokonainen – ja lisäksi vauras.

”Oli aivan käsittämätön kokemus, että heillä oli esimerkiksi suuri ruusutarha. En ollut nähnyt ruusuja kuin ylioppilaskuvissa.”

Perheessä vietetty kuukausi näytti, että matkustamisesta voi seurata hyviä kokemuksia, että se kannattaa. Urallaan Askola on ollut työ- ja luottamustehtävissä eri puolilla maailmaa: Tansaniassa, Chicagossa, Mainzissa Saksassa sekä kymmenen vuotta Genevessä.

”Kansainväliset kokemukset ovat muuttaneet ajattelutapaani, käsitystä itsestäni, ja olen saanut aivan ihania ihmisiä ystäviksi eri puolilta maailmaa.”

Halu lähteä ja kokea maailmaa syntyi Askolan mukaan juuri Wreden perheen rakkaudellisesta ilmapiiristä. Hän kiittää myös äitiään, joka halusi tarjota koulutuksen tyttärilleen, vaikkei itse ollut saanut mahdollisuutta opiskella niin pitkälle kuin olisi halunnut.

”Arvostan ja suorastaan ihmettelen, että hän säästi rahat ja rohkaisi minua lähtemään.”

2019 10 31 ko tuleva 0001 flatt 1-1200

2010

Valinta piispaksi

Ensimmäinen onnittelupuhelu tuli jo taksiin. Soittaja oli arkkipiispa Kari Mäkinen, joka on ollut tärkeä tukihenkilö Askolan uralla.

Myös mediapyöritys alkoi saman tien. Suomen ensimmäisen naispiispan valinta oli uutinen. Askola oli suorassa lähetyksessä Ylen puoli yhdeksän uutisissa sekä MTV:n uutisissa.

”Huomasin, että valintani oli merkittävä tasa-arvosignaali niillekin, jotka eivät kuuluneet kirkkoon”, Askola sanoo.

Askolalla oli hyvin muistissa toisenlaisetkin ajat.

Kun hän valmistui teologian maisteriksi vuonna 1975, naiset eivät voineet ryhtyä edes papeiksi.

”Olimme tietenkin miesopiskelijoiden kanssa tehneet kaikki samat tentit, kuunnelleet kaikki samat luennot, istuneet samoissa tiedekuntayhdistysten hallituksissa ja sitten polut erkanivat”, Askola muistelee valmistumistaan. Hän jäi tuolloin yliopistolle assistentiksi.

Helsingin hiippakunnan piispana Askolalle oli tärkeää, ettei kirkko jää vain sakastin verhojen taa vaan on aktiivisesti mukana yhteiskunnassa ja kulttuurielämässä.

”Kirkko on elämää ja ihmisiä varten.”

Seitsemää vuotta piispana Askola muistelee kiinnostavana, kiireisenä ja kivana aikana. Moni muistaa Askolan erityisesti ihmisoikeuskysymysten esille nostamisesta.

Myönteistä palautetta ja kannustusta Askola kertoo saaneensa työstään paljon, jopa spontaanisti raitiovaunussa. Mutta lasikaton särkemisestä seurasi myös sirpaleita ja niistä tuli haavoja. Kolmesti Askola joutui käyttämään turvamiehiä järjestäjien vaatimuksesta.

Kaikki kirkon sisällä eivät hyväksyneet naisen valintaa piispaksi. Eräs papeista vaihtoi jopa hiippakuntaa Askolan valinnan jälkeen.

”Valintani piispaksi oli merkittävä tasa-arvosignaali niillekin, jotka eivät kuuluneet kirkkoon.” 

Varsinaista vihaa alkoi kuitenkin ryöpytä, kun Askola puolusti turvapaikanhakijoiden oikeuksia ja kritisoi turvapaikkalainsäädännön kiristämistä Suomessa.

”Ne kirjeet olivat aivan järkyttäviä, mitä sain. Että meidän piispa haluaa Suomesta islamilaisen valtion, ja toivomme, että islamilaiset miehet raiskaavat teidät ja että teidän kohtunne revitään kiirastulessa. Ja nämä eivät ole sieltä pahimmasta päästä”, Askola sanoo.

”Ne veivät kyllä yöunia.”

IRJA ASKOLA 3

Ikäviä yhteydenottoja seurasi siitäkin, kun Askola asettui kannattamaan tasa-arvoista avioliittolakia. Hän halusi, että valtiollinen lainsäädäntö kohtelisi kaikkia pareja samanarvoisesti eikä ketään enää tuomittaisi kirkon piirissä seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi.

”Mutta tuli siitä kiitostakin, valtava määrä”, Askola sanoo.

Mieleen on jäänyt kirje eräältä vanhalta äidiltä. Hän kirjoitti Askolalle, että nyt hän voi kuolla rauhassa, kun hänen poikaansa ei tuomitakaan.

Mitä vuodet opettivat Askolalle ihmisistä ja hänestä itsestään?

Ihmisistä sen, että keskimäärin ihmiset ovat todella mukavia, jos heille on mukava ja luonnollinen.

Itsestään sen, että kannattaa olla oma itsensä – varsinkin mitä julkisempi virka on.

”Opin jälkikäteen myös sen, että olisi pitänyt pitää parempaa huolta itsestään. Mutta se on monen tällaisen viran ansa.”

2017

Eläkkeelle jääminen

Kun Askola jäi eläkkeelle seitsemän piispanvuoden jälkeen 65-vuotiaana, suunnitelmissa oli aktiivinen elämä: käyntiä yliopistoluennoilla, kuntoilua ja muuta.

Kävi toisin. Tuli jälkijättöinen uupumus.

”Aloin käydä sohvannurkassa läpi asioita, joita olin aiemmin niellyt. En muistanut niitä ihania asioita ollenkaan, vaan juuri näitä vihapuheita ja jossain määrin myös piispojen keskinäisiä kahinoita.”

Niitä Askola sitten kertoo jauhaneensa mielessään. Sisäinen draivi oli poissa.

”Jouduin tutustumaan itsessäni myös minään, joka oli uupunut ja masentunut ja alakuloinen, kun mie oon tällainen iloinen, pirteä karjalaistyttö. Sen minän tunsin hyvin, mutta en tätä puolta itsestäni.”

Lääkäriltä Askola kuuli, että hänen kokemansa tunteet ovat luonnollisia näkyvän uran jälkeen.

”Ja onhan se yhden sortin surutyö, kun tietää, ettei enää mene työelämään. Sille pitää antaa aikaa, vaikkei siinä alakulon mudassa pyöriminen kauhean kivaa ole.”

”Jouduin tutustumaan itsessäni myös minään, joka oli uupunut ja masentunut ja alakuloinen.” 

Ajan kanssa asiat alkoivat pikkuhiljaa mennä parempaan. Askola löysi kotinsa lähistöltä ihanan päiväkodin, jossa hän ryhtyi käymään auttelemassa.

”Käyn siellä torstaisin lukemassa satuja, ja olen tehnytkin heille satuja. Ja leikin tietysti lasten kanssa ja autan siinä, missä tarvitaan.”

Päiväkodin lapsille hän on ”tämmöinen Irja”.

”Lapset huutaa siellä, että Irja tulee!”

Myös se itselle tuttu Irja on alkanut tulla esiin. Yksi Askolan haave on kirjan kirjoittaminen. Jotain kirjallista faktaa, oman elämän havaintoja.

”Nyt alkaa olla jo sellainen nälkä ja tilaa aivoissa.”

Muuten Askola haluaa pidättää itsellään vapauden katsoa asioita avoimin mielin ja vain nauttia olemisen ja vaihtoehtojen vapaudesta.

”Nyt kun olen tullut siitä alakulosta ulos, niin olen utelias, minkälaisia näistä vuosista tulee.”

Kuka?

Irja Askola, 66

Mitä?

Vihittiin ensimmäisten naisten joukossa papiksi 1988. Työskenteli ainoana naisena, luterilaisena ja pohjoismaalaisena Euroopan kirkkojen konferenssissa Genevessä 1991–1999. Askola valittiin Suomen ensimmäiseksi naispiispaksi 2010. Hän toimi Helsingin hiippakunnan piispana vuoteen 2017, jolloin jäi eläkkeelle.

Häh?

On julkaissut seitsemän runokirjaa, jotka käsittelevät naisten oikeuksia, lasten kokemuksia ja arkitodellisuutta.