22.10.2019
Teksti: Anna Väre

Kuinka sait diagnoosisi?

Sairauteni tuli täysin puskista. Työskentelin kampaajana Helsingissä, kun aloin kärsiä jatkuvista selkäkivuista. Söin särkylääkkeitä ja kävin ties missä hieronnoissa, mutta niistä ei ollut mitään apua. Koska kipu tuntui selässä lapojen kohdalla, en osannut yhdistää sitä sydämeen.

Diagnoosini hahmottui EKG-tutkimuksissa, josta sain heti lähetteen spirometri-rasituskokeeseen. Selvisi, että suonissani oli vakavia tukoksia. Pian olin jo leikkauspöydällä pallolaajennusta varten, kunnes psykologi tuli kertomaan, että kolme neljä tukostani vaatisivat ohitusleikkauksen.

Sain leikkauspäiväkseni pahaenteisen perjantain marraskuun 13. päivän vuonna 2015. Nukutuksessa tehty leikkaus kesti tunteja. Sen aikana jaloistani ja käsistäni siirrettiin laskimoita varaosiksi sydämeeni.

”Nukutuksessa tehty leikkaus kesti tunteja, mutta pahin oli edessä vasta leikkauksen jälkeen.”

Pahin oli kuitenkin edessä vasta leikkauksen jälkeen. Koska sydämeni oli ollut leikkauksen ajan pysäytettynä, minun piti alkaa vahvistaa keuhkojani yskimällä. Kipulääkkeistä huolimatta se oli yhtä tuskaa. Poltin ennen leikkausta kaksi askillista tupakkaa päivässä ja yskin keuhkoistani ruskeita palleroita. Lopetin tupakoinnin siihen.

Miten toipumisesi käynnistyi?

Ensimmäisen kuukauden leikkauksen jälkeen olin kovan lääkityksen takia ihan huurussa ja kanttuvei. Liikkuminen oli kipeiden haavojen takia hankalaa ja jouduin muuttamaan vanhempieni luo Kuopioon, koska en millään selvinnyt yksin.

”Kun sairaus ei enää näkynyt ulospäin, iski järjetön masennus. Halusin vaan kuolla.”

Helmi–maaliskuussa olin parantunut niin, ettei sairaus arpia lukuun ottamatta näkynyt enää ulospäin. Samaan aikaan iski kuitenkin järjetön masennus. Halusin vaan kuolla. En ole koskaan ollut masentuvaa tyyppiä, mutta yhtenä iltana söin kaikki lääkkeeni ja heräsin sairaalassa. Se oli käännekohtani.

Itsemurhayrityksen jälkeen otin yhteyttä Mielenterveysseuraan ja pääsin sinne juttelemaan. Onnekseni oloni parani jo muutaman käynnin jälkeen. Olin ollut puoli vuotta sairauslomalla, kun kysyin lääkäriltä mahdollisuutta päästä töihin. Ensin päädyin Puumalaan, missä työskentelin tuttuni pyörittämän mökkikylän vastaanotossa. Sen jälkeen tein ravintolahommia Hangossa ja Kanariansaarilla.

Miten leikkaus vaikutti elämääsi?

Leikkaus muutti elämääni paljon ja myös arvot menivät uusiksi. Enää ei ole tärkeää, onko lompakko Louis Vuittonia tai Chanelia, ja suhtaudun elämään ja työntekoon muutenkin aiempaa rennommin. Iso tekijä kuntoutukselleni oli vuosi, jolloin opiskelin eläinten kouluttajaksi. Siitä ei tullut minulla uutta ammattia, mutta eläimiltä opin, etten voi vaikuttaa kaikkeen: lammasta tai kanaa on turha hoputtaa.

Olen hävennyt arpiani ja sitä, että minulle tehtiin ohitusleikkaus näin nuorena. Nyt en kuitenkaan enää ajattele asiaa aktiivisesti. Parasta oli, että kokemusteni myötä pääsin kuolemanpelostani ja suhtaudun siihenkin nykyään varsin rauhallisesti. Samalla oivalsin, että kiinnostavia asioita on tehtävä nyt ja heti, ei vasta sitten kun pääsee eläkkeelle.

Millaista tukea kaipasit toipumiseesi?

Omalla tahtomisella on ollut parantumisessa tosi iso merkitys. Olen myös joutunut selvittämään asioita ja taistelemaan oikeuksistani. Koen, että työikäisille sopivia tukipalveluita on todella vähän, enkä saanut tarpeeksi tietoa sairaalasta lähtiessäni. Esimerkiksi leikkausta usein seuraavasta masennuksesta ei puhuttu mitään.

”Olen kouluttautunut vertaistukiohjaajaksi, jotta voisin auttaa muita saman kokevia.”

Pääsin jumpparyhmään, jossa hengasin 70-vuotiaiden kanssa, mutta minun oli vaikea samaistua heidän juttuihinsa. Koska jäin itse vaille vertaistukea, olen kampaajan työni ohella kouluttautunut vertaistukiohjaajaksi, jotta voisin auttaa muita saman kokevia. Ennen en pitänyt itseäni kovinkaan avuliaana ihmisenä, mutta kokemuksen myötä löysin tämänkin uuden puolen itsestäni.