16.01.2020
Teksti: Laura Pörsti

Kun tutkija Henna-Riikka Peltola oli lapsi, hän kävi paljon oopperassa. Se vaikutti hänen käsitykseensä kuolemasta: oopperateoksissa kuoli aina joku, ja kuolema oli kaunis ja tavoiteltavakin asia.

”Vasta aikuisena olen havahtunut siihen, että tuo käsitys oli aika romantisoitu eikä sillä ole tekemistä oikean menettämisen kanssa”, Peltola sanoo.

Kokemus saattoi kuitenkin osaltaan vaikuttaa siihen, että hänestä tuli musiikkitieteilijä, joka tutkii Jyväskylän yliopistossa musiikkiin liittyviä tunnekokemuksia – muun muassa kuoleman käsittelyä musiikin kautta. Hänen tutkimuksensa paljastaa, että ihmiset, joille musiikki on muutenkin tärkeää, saavat paljon lohtua musiikista menetyksen koettuaan. Toiset taas joutuvat suruaikana lopettamaan musiikin kuuntelun kokonaan, koska se nostaa pintaan liian kipeitä tunteita.

”Musiikki on fysikaalista värähtelyä ja vaikuttaa siksi kehollisesti. Siinä on kuitenkin myös vahva sosiaalinen ulottuvuus: musiikki soi taustalla monissa elämämme tilanteissa, joihin liittyy myös ihmisiä, ja se palauttaa mieleen muistoja heistä”, Peltola selittää.

Kun pitää käsitellä käsittämätöntä

Harva suomalainen näkee nykyään kuolemaa. Tai pikemminkin: harva suomalainen näkee läheisensä kuolemaa. Televisiossa kuollaan joka ilta, ja taiteessa kuolemaa on muutenkin käsitelty taajaan.

”Nykytiedon mukaan olemme ainoa eläinlaji, joka tietää kuolevansa. Se aiheuttaa tarpeen jättää tähän maailmaan jälki”, arvelee Taideyliopiston yliopistonlehtori Petri Kaverma.

Samaa perua on hänestä se, kun ihminen kokee tarvetta raapustaa nimikirjaimensa itselleen tärkeään paikkaan.

”Se viestii, että ollaan eletty. I was here.

Kukaan ei näe rajan yli, joten kuolema on pakko kuvitella. Kuvataiteen ansiosta moni meistä yhdistää viikatemiehet ja luurangot lähdön hetkeen. Useimmilla länsimaalaisilla on käsitys siitäkin, miltä ristiinnaulitseminen näyttää, vaikka se on kaukana nykyisestä elinpiiristämme.

”Taiteen voima tulee siitä, että siinä voi kuvitella asioita, jotka ylittävät käsityskykymme. Kulttuuria on puolestaan se, että meillä on tarve kuvitella sitä, mitä emme voi käsittää”, Kaverma tulkitsee.

Kuolemaa kuvaava taide vaikuttaa myös siihen suhtaudummeko kuolemaan peläten vai odottaen, kauhulla vai levollisuudella. Henna-Riikka Peltola muistuttaa, että Johan Wolfgang von Goethen kirjeromaanin Nuoren Wertherin kärsimykset väitettiin julkaisunsa aikaan 1700-luvun lopulla aiheuttaneen itsemurha-aallon nuorison keskuudessa.

”Taide antaa meille näkökulmia siihen, millaisia elämä ja tunteet voivat olla”, hän huomauttaa.

Näin ollen taiteella voi olla myös negatiivisia vaikutuksia, joista Peltolan mielestä puhutaan aika vähän. Mieluusti vaalitaan ajatusta, että taide aiheuttaa vain mielihyvää ja auttaa pääsemään yli vaikeista kokemuksista. Jos kärsii esimerkiksi masennuksesta tai muista mielenterveysongelmista, näin ei välttämättä kuitenkaan käy.

”Kun olen tutkinut ihmisten henkilökohtaista suhdetta kuolemaan ja musiikkiin, pieni määrä vastaajista kertoi tietävänsä, millaisen musiikin laittaisivat soimaan tehdessään itsemurhan.”

Musiikki edistää suruprosessia

Kun läheinen kuolee, ihminen joutuu etsimään uudelleen oman paikkansa elämässä.

”Suremisen psykologiassa puhutaan prosessista, jossa joudumme rakentamaan identiteettimme uudelleen suhteessa uuteen tilanteeseen”, Henna-Riikka Peltola selittää.

Taide voi olla siinä avuksi. Peltolan mukaan musiikki toimii uudelleenmerkityksellistämisessä erityisen hyvin, koska siinä on niin monta tasoa.

”Musiikki vaikuttaa fysikaalisesti värähtelynä ja sisältää opittuja merkityksiä siitä, mikä kuulostaa surulliselta. Jos musiikissa on lyriikat, ne voivat sanoittaa omia tunteita, ja päälle tulee vielä tulkitsija, joka ilmaisee nämä sanat ja sävelet. Kaikki nämä tasot auttavat rakentamaan itseä uudelleen ja voivat edistää psykologista työtä.”

Musiikissa voi tuoda lohtua myös sen ajallinen ulottuvuus.

”Musiikki on ajassa etenevä asia. Sen loppuessa voi tulla tunne, että ehkä oma surukin vielä loppuu.”

Eri kulttuureissa on omat vakiintuneet tapansa kuvata surua musiikin kautta. Länsimaissa on totuttu siihen, että hautajaisvirret ovat mollisävyisiä, hitaita ja raskaita, ehkä hiljaisiakin.

”Tällainen musiikki saattaa herkistää ilman mitään näkyvää syytä, koska olemme tavallaan ehdollistuneet sen surullisuuteen. Näin musiikki ohjailee kollektiivista tunnekokemusta”, Peltola toteaa.

Tämä voi olla hyvä asia. Opittu reaktio auttaa pääsemään käsiksi tunteeseen, joka muuten on tavoittamattomissa. Peltolan tutkimuksessa jotkut kuvasivat sitä, että läheisen kuoleman jälkeen vasta tietynlainen musiikki laukaisi itkun.

Tutkimus paljastaa kuitenkin senkin, että kaikki eivät kaipaa surrakseen varsinaista surumusiikkia.

”Toiset haluavat kuunnella hyvin aggressiivista musiikkia. Joku saa lohtua kuolleen läheisen lempimusiikista. Oma musiikkimaku vaikuttaa, sillä itselle nautinnollisesta musiikista saa yleensä lohtuakin.”

Taide kysyy sopivuuden rajoja

Taide paitsi lohduttaa ja rakentaa kulttuurista käsitystämme kuolemasta myös paljastaa niitä rajoja, joita kuoleman kohtaamiseen liitämme.

Kun saksalaistaiteilija Gregor Schneider halusi vuonna 2008 tuoda museosaliin näytille kuolevan ihmisen viimeisillä hetkillään, häntä kritisoitiin provokaatiosta ja taiteellisen vapauden hyväksikäyttämisestä. Ideaa pidettiin sopimattomana, vaikka taiteilija itse perusteli haluavansa näyttää kuoleman positiivisena asiana.

”Ajatus on aika heviä kamaa, mutta jos kuoleva on siinä mukana, mikäs siinä. Tällainen voisi olla hyvin toteutettuna todella terapeuttinen teos”, Petri Kaverma pohtii.

Hän on itsekin kuvataiteilijana pyrkinyt tuomaan kuolevaisuuden osaksi arkea – ja kohdannut jos ei varsinaista vastustusta, niin ei myötätuultakaan. Vuonna 2016 hän yhdisti postdoc-projektissaan taideteoksen ja hauta-arkun. Yli kaksimetriselle puulevylle maalattiin taideteos, josta saa irti arkkuun tarvittavat osat. Ajatus oli, että teos saa koristaa kokonaisena kodin seinää, kunnes sen omistajasta aika jättää. Silloin siitä irrotetaan arkun osat, ja kehys on yhä taideteos, aukkoinen vain.

”Minulla oli arkulle jo yksi asiakas, mutta en saanut maalauksen rahoitusta järjestymään. Apurahoja ei annettu, enkä saanut rahallista tukea myöskään yritysinnovaatiopuolelta. Tällaisen spekulatiivisen designin ideaan kuuluu, että prosessi itsessään kertoo paljon”, Kaverma sanoo.

Kuolema tarvitsee uutta kuvastoa

Petri Kaverman mielestä kuoleman kuvastoa pitäisi kuitenkin päivittää. Maallistuminen ja maahanmuutto tekevät sen, että kristillinen käsitys kuolemasta risteineen ei tunnu enää kaikille tutulta ja turvalliselta. Lisäksi hautaustoimistoihin on ehkä vähän vahingossakin vakiintunut tietynlainen tylsähkö visuaalisuus, jossa iso rooli on valkoisella, keinokuituvuoratulla arkulla.

”Jos ihminen on nauttinut hyvästä mausta ja visuaalisuudesta koko elämänsä, miksi sitä ei voisi jatkaa kuoleman hetkellä”, Kaverma kysyy.

”Olisi hienoa, jos olisi olemassa taidehautaustoimisto, jonka kautta koko toimituksen saisi hoidettua laadukkaasti. Taiteilijoilta voisi tilata kaiken arkusta hautausvaatteisiin, musiikkiin ja värssyihin. Tämä toisi myös työmahdollisuuksia taiteilijoille.”

Kaverman omaakaan arkkuprojektia ei ole haudattu, vaikka rahoitusta sille ei ole toistaiseksi löytynyt. Hänestä sen kaltaiset ideat ovat tärkeitä, koska ne tuovat kuoleman pohdintaan uusia ulottuvuuksia.

”Arkkuprojekti on myös kritiikki taideteosta kohtaan, siinähän haudataan taidetta. Se kysyy, mikä on taideteoksen arvo ja mikä taas meidän arvo ihmisinä – ja onko arkusta jäävä kehys yhä taideteos, vaikka se on aukkoinen.”

Kaverma katsoo, että hänen tehtävänsä kuvataiteilijana on tuoda esille kuvien vaikutusta isoihin yhteiskunnallisiin asioihin, kuten käsitykseemme kuolemasta.

Sitä paitsi se kiinnostaa häntä itseään. Kaverman kotona takan reunalla komeilee Paul Osipowin pääkallomaalaus. Memento mori, se muistuttaa. Muista kuolevaisuutesi.

”Kuoleman yhteys elämään on hyvä pitää mielessä, koska se tekee elämästä täydempää ja kokonaisempaa”, Kaverma uskoo.

Ihmiset, joille musiikki on tärkeää, saavat paljon lohtua musiikista menetyksen koettuaan.
Jotkut joutuvat suruaikana lopettamaan musiikin kuuntelun, koska se nostaa pintaan liian kipeitä tunteita.

”Olemme ainoa eläinlaji, joka tietää kuolevansa. Se aiheuttaa tarpeen jättää tähän maailmaan jälki.” ”Taiteen voima tulee siitä, että siinä voi kuvitella asioita, jotka ylittävät käsityskykymme.”

Kun läheinen kuolee, ihminen joutuu etsimään uudelleen oman paikkansa elämässä. Musiikissa on ajallinen ulottuvuus: sen loppuessa voi tulla tunne, että ehkä oma surukin vielä loppuu. ”Itselle nautinnollisesta musiikista saa yleensä lohtuakin.”

Taide paitsi lohduttaa myös paljastaa niitä rajoja, joita kuoleman kohtaamiseen liitämme.

Kristillinen käsitys kuolemasta risteineen ei tunnu enää kaikille tutulta ja turvalliselta. ”Kuoleman yhteys elämään on hyvä pitää mielessä, koska se tekee elämästä täydempää ja kokonaisempaa.”