16.12.2019
Teksti: Laura Pörsti

Istun Jari Sinkkosen keittiönpöydän ääressä muutama päivä sen jälkeen, kun kansanedustaja, tuleva ministeri Hanna Sarkkinen on ilmoittanut odottavansa jouluvauvaa ja palaavansa töihin lapsen syntymää seuraavana syksynä.

Tarkoitus on puhua Sinkkosen kanssa vanhemman rooleista. Hänestä kansanedustajan ratkaisukin liittyy siihen.

”Ehkä halu palata pian töihin on ymmärrettävää, mutta –”, Sinkkonen aloittaa.

”Lapsi muuttaa kaiken. Hän on aina erilainen kuin on ajateltu. Päätöksiä voi tehdä vasta kun on tutustunut lapseensa.”

Hänen puheensa olisi helppo ymmärtää naisen työuran kritiikiksi, mutta siinä tuntuu olevan toinenkin kulma. Hän kritisoi vanhempien hanakkuutta päättää roolistaan jo ennen kuin lapsi on syntynyt.

”Lapsi muuttaa kaiken. Hän on aina erilainen kuin on ajateltu. Päätöksiä voi tehdä vasta kun on tutustunut lapseensa”, Sinkkonen väittää.

Vanhemman rooliin kuuluu hänestä se, että kuuntelee lapsen tarpeita ja on itse valmis joustamaan. Sosiaalinen rämäpää tarvitsee erilaista vanhemmuutta kuin herkkä ja ujo lapsi.

”Kun päätämme haluta lapsen, meidän on oltava valmiita sitoutumaan ja muokkaamaan omaa elämäämme ja toiveitamme sen mukaan. Vanhemmaksi on muututtava.”

Hoivaaja saa apua biologiasta

Onneksi vanhemmaksi muuttumista tukee biologia. Se ymppää vauvan saavat vanhemmat tiettyihin rooleihin: Heidän prolaktiinitasonsa nousevat, mikä herkistää vauvan signaaleille. Äidin estrogeeni- ja testosteronitasot laskevat, mutta myös isän testosteronitaso laskee.

”Tämä lisää hoivaavaa käytöstä ja vähentää libidoa”, Jari Sinkkonen selittää.

Luonnon hyvä tarkoitus on pitää syntynyt olento hengissä. Hormonien apua tarvitaan, sillä pienen lapsen hoivaaminen on monin tavoin rasittavaa, Sinkkonen muistuttaa.

”Lapsi vie äidin autonomian täysin. Enää ei voi käydä tuosta vaan lenkillä tai teatterissa tai matkailla rauhassa puolison kanssa. Mutta surkuttelun sijaan kannattaa todeta, että aika aikaansa kutakin.”

Vanhempien omat tarpeet eivät kuitenkaan äitiyden ja isyyden myötä katoa mihinkään. Pauliina Vanhatalo pohtii teoksessaan Keskivaikea vuosi introverttia äitiyttä – sitä, että aina ei jaksa olla edes samassa huoneessa melskaavan jälkikasvun kanssa. Se tuntuu kirjailijasta rankalta myös siksi, että hän on odottanut itseltään läsnä olevaa ja pullantuoksuista äitiyttä. Hänen perheessään isästä on kuoriutunut lasten kanssa mainiosti viihtyvä hoivaaja.

Jari Sinkkonen tietää, että vanhemmuus voi yllättää, hyvässä ja pahassa.

”Siksi vanhempien rooleja ei voi ulkopuolelta määritellä. Ne riippuvat ihmisten luonteista. Roomaan johtaa monta tietä”, hän sanoo.

Vanhempi on esimokaaja

Nettikeskusteluja ja lehtijuttuja lukiessa tulee usein sellainen olo, että vanhempana pitäisi olla täydellinen: tarjota kehittäviä leluja, antaa monipuolista ruokakasvatusta, opettaa kärsivällisesti empatiaa ja toimia hyvänä esimerkkinä. Tosielämässä taapero tyhjentää kukkamullat lattialle neljännen kerran saman päivän aikana, ekaluokkalainen kieltäytyy nukkumaanmenosta ja teini on kuuroutunut kaikelle muulle paitsi puhelimen merkkiäänelle. Vanhemman tekisi mieli paeta metsään, yksin.

Täydellisyyttä ei tarvitse tavoitella, mutta vanhempana on syytä katsoa ahkerasti peiliin.

”Vanhempi saa suuttua. Ei ole vaarallista, vaikka ei joskus ymmärtäisi lapsen tarpeita. Lapsi ei tarvitse vanhempaa, joka lukee hänen ajatuksiaan ja tekee aina oikein”, Jari Sinkkonen toteaa.

Sen sijaan lapsi tarvitsee rakastavaa aikuista tavallisine tunteineen. Tämän ei tarvitse aina ehtiä hätiin, eikä asioiden ohittaminenkaan ole kohtalokasta, ellei sitä tapahdu koko ajan.

”Pienet väärintulkinnat ja aikuisen ajattelemattomuus pistävät lapsen ajattelua liikkeelle.”

Sinkkosen mielestä täydellisyyttä ei tarvitse tavoitella, mutta vanhempana on syytä katsoa ahkerasti peiliin. Jos huomaa, että jokin asia meni nyt tosi huonosti, siitä kannattaa keskustella lapsen kanssa. Se on myös esimerkkiä lapselle.

”Pyydä anteeksi, jos huomaat, että et tajunnut oikein.”

Taitaa olla niin, että yksi vanhemman rooleista on auttamattomasti mokaajan rooli. Ehkäpä lapsi tarvitsee jonkun, joka epäonnistuu ennen häntä.

Aggressiot haastavat vanhemman

Ei on lyhyt sana, mutta juuri se on Jari Sinkkosen mukaan monen vanhemmuuden kompastuskivi. Kieltäminen tuntuu ikävältä. Lapsi saattaa suuttua, jopa raivostua. Vanhempi saattaa itsekin raivostua.

”Kestämme aika hyvin positiivisia tunteita, mutta kun tekisi mieli nakata kersa muualle siitä karjumasta, olemme lirissä”, Sinkkonen tietää.

”On luonnollista ajatella joskus, että elämä olisi helpompaa, jos lasta ei olisi.”

Hän on huomannut, että monella nykyvanhemmalla on suuri tarve selvittää asiat keskustelemalla. Sille onkin paikkansa – mutta kun vastassa on raivokas uhmaikäinen, sovittelijan rooli ei hänestä kannata. Lapsi ei usein itsekään tiedä, mitä tahtoo. Hän tarvitsee rajoja.

”Tämän päivän vanhemmat kaipaavat paljon lastensa rakkautta. Tuntuu hirveän inhottavalta, jos lapsi ei tykkää, mutta siltä ei voi mitenkään välttyä”, Sinkkonen sanoo.

Jari Sinkkonen muistelee psykologi Keijo Tahkokallion luentodiaa, jossa on iso ympyrä ja sen sisällä pieni ympyrä. Isossa ympyrässä lukee ei, pienessä kyllä.

”Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän häntä pitää rajoittaa: Ei, se on poppa. Ei, et saa enää syödä karkkia. Ei, nyt ei enää valvota. Lapsen kasvaessa kyllä-ympyrä valtaa tilaa ei-ympyrästä”, Sinkkonen kuvaa.

Vanhemman rooli on rakastavan rajoittajan rooli, ja siinä tarvitaan aggression sietokykyä. Pitää kestää sekä omaa vihaansa että lapsen. Sinkkosen mukaan tätä voi harjoitella vain antamalla itselleen luvan kamaliinkin tunteisiin, koska niiden tukahduttaminen vaikeuttaa rakastamistakin.

”On luonnollista ajatella joskus, että elämä olisi helpompaa, jos lasta ei olisi. Ajatus pitää päästää tyynesti mieleen, jotta voi pohtia, millaista ilman lasta olisi. Ehkä kuitenkin aika paljon puuttuisi?”

Sinkkonen muistuttaa, että rajakiistat ja aggressio kuuluvat vanhemman ja lapsen terveeseen suhteeseen.

”Kasvatus on rakkaussuhde, jonka tavoitteena on ero. Lapsen kehitykseen kuuluu paitsi luona pitäviä myös torjuvia voimia, muuten hän ei lähtisi kotoa koskaan.”

On muutakin kiinnostavaa kuin seksi

Lapsen kasvaessa vanhemmuus pysyy Jari Sinkkosen mukaan pääperiaatteeltaan samana: pitää katsoa lasta.

”Avainasia on se, että tunnet oman lapsesi niin hyvin, että tiedät, millaista vanhemmuutta hän tarvitsee. Onko Teemu niin herkkä, että ei voi lähteä yksin jalkapalloleirille? Pärjääkö Lottaliisa yökylässä kahdeksanvuotiaana?”

Isomman lapsen kanssa pitää myös osata päästää irti.

”Lasta ei tarvitse koko ajan saada kiinni puhelimella ja ajatella, että joka puskassa vaanii pedofiili. Kun ei vaani”, Sinkkonen muistuttaa.

Sinkkosen mielestä vanhemmalla on tärkeä tehtävä johdatella lasta inspiroivien asioiden pariin. Elämässä on paljon mielenkiintoista, johon tutustuakseen lapsi tarvitsee opasta. Sinkkosen mielestä harrastuksia tarvitaan kanavoimaan energiaa ja luovuutta oikein.

”Nuortensarjoja katsoessani mietin, missä ovat ne tyypit, jotka ovat kiinnostuneet bändissä soittamisesta tai Amerikan vapaussodasta – kaikki vaan kihisevät seksistä ja siitä, kuka on ollut kenenkin kanssa. Toki seksuaalisuus on tärkeä asia, mutta ihmettelen sitä, että se tuntuu nykyään hallitsevan kaikkea”, hän toteaa.

”Avainasia on se, että tunnet oman lapsesi niin hyvin, että tiedät, millaista vanhemmuutta hän tarvitsee.”

Kotona ei tarvita poliisia

Teinin kanssa vanhempi muuttuu helposti poliisiksi, joka kyttää ruutuaikaa ja kotiintuloja. Jari Sinkkosen mielestä selviä rajoja tarvitaan isommankin lapsen kanssa, mutta keskustelu on entistä tärkeämpää: lapsi osaa usein itsekin ratkaista tilanteita, joista tulee toistuvasti sanomista.

Hän kertoo esimerkin peliriippuvaisesta lapsesta, joka tuli terapiatunnillekin kännykkää näpyttäen.

”Ensin ajattelin pyytää vanhempia ottamaan puhelimen pois terapian ajaksi. Huomasin kuitenkin, että pelaaminen vähensi lapsen ahdistusta. Hän pystyi samalla juttelemaan kanssani, joten sovimme, että hän saa pelata niin kauan kuin peli ei vie keskittymistä mukanaan. Se toimi hyvin”, Sinkkonen kertoo.

Seuraavalla kerralla sama lapsi oli täysin uppoutunut peliin. Sinkkonen kysyi, laittaako hän pelin pois vai aikooko jatkaa. Kun lapsi vastasi jatkavansa, Sinkkonen otti kirjan ja luki sitä terapiatunnin viimeisen neljänneksen ajan, huomioimatta lasta sen kummemmin.

”Kun seuraavan kerran tapasimme, lapsi sanoi, että hänellä on ratkaisu, koska edellisellä tunnilla ei ollut kivaa. Hän saisi pelata maanantaisin terapiassa kymmenen minuuttia ja torstaisin ei ollenkaan. Sanoin, että se kuulostaa erittäin hyvältä.”

Puheessa ja paperilla vanhemmuus ei ole ihmeellisen vaikeaa. Sinkkonen muistuttaa, että lopulta vanhemman tehtävät ovat ikiaikaisia: pitää huolta lapsen ravinnosta, unesta, terveydestä ja turvallisuudesta.

”Vanhemmuus saa uusia vivahteita lapsen kasvaessa, mutta pohjalla on toivottavasti ajatus, että sinä olet minun oma kullannuppuni ja rakastan sinua hullun lailla”, hän summaa.

Jari Sinkkonen, 68, on lastenpsykiatri ja kolmen jo aikuisen lapsen isä. Hän kirjoittaa parhaillaan kirjaa työnimellä Onnellinen lapsi.

Laura Pörsti, 37, on toimittaja ja kaksivuotiaan äiti. Hän pohtii parhaillaan, kuinka monta jaksoa Palomies Samia päivässä on liikaa.